HARMAJA

Taas on kääntynyt elämässäni uusi lehti. Sen kääntäminen tuntui jotenkin erityisen raskaalle. Toisaalta se helpotti ja toisaalta haikeus astui mukaan. Lopetin imetyksen. Ei ole enää povella tuhisevaa pienokaista, vaikka aika pieni pienokainen onkin. Taaperoiän jon o saavuttanut. Mutta kun ei enää koskaan. Vaikka koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Mutta silti. Kyllähän se nyt on vaan ei koskaan. Meidän lapset on nyt tässä. Kolme on hyvä määrä. Tämä tie on nyt kävelty. Piste. Joskus saan itseni kiinni ajatuksesta, että jos kuitenkin se neljäs…ja samaan hengenvetoon muistutan itseäni, kuinka valvominen ja yöllä ylös nouseminen on käynyt minulle lähes tuskalliseksi, unet täysin karkoittavaksi ilmiöksi, mistä on seurauksena…niin, kaikkihan me tiedämme mitä. Itkua ja hammasten kiristelyä. Ja pyörittämistä sitä on tässäkin poppoossa. Näin ystävänpäivän tienoilla sitä suuntaa ajatuksia myös ystäviin ja potee siitäkin huonoa omaa tuntoa, kun ei ehdi/pysty/kykene näkemään heitä niin paljon kuin haluaisi. Ystävänpäivä on kuitenkin joka päivä.

Onneksi täällä maalla on siniset aamut ja illat. Mieli niissa lepää. Odotan edelleen sisustusinspiraatiota. Ehkä se tulee kun valokin näyttää tulevan…

Koti on paikka, jossa on hyvä olla. Rakastan kaikkea kaunista. Rakastan järjestystä ja siisteyttä. Silti opettelen elämään kaaoksen keskellä. Sietämään sotkua. Sotken myös itse. En aina jaksa laittaa kaikkea paikoilleen. Ainakaan kunnolla. Mutta enimmäkseen jaksan. Järjestän itseäni pitämällä ympäristöni järjestyksessä. Mitä ahdistuneempi olen, sitä enemmän siivoan ja sitä enemmän yritän pitää ympärillä järjestystä. Olen jo oppinut sietämään epäjärjestystä. Kodissani asuu neljä muuta…enkä voi aina pitää sellaista järjestystä kuin haluaisin. Tai voin, mutta saan sen sitten pitää yllä ihan yksikseni…Ihailen joskus ihmisiä, jotka pystyvät menemään sohvalle ruoan jälkeen korjaamatta yhtäkään lautasta pöydältä. Ihailen joskus ihmisiä, jotka pystyvät antaa asioiden olla. Pystyvät loikkimaan likavaatteiden yli, pystyvät keräämään kahden päivän astiat tiskipöydälle. Miksen voisi olla vähemmän tietoinen kaikesta, mitä pitäisi tehdä. Miksen voisi olla huomaamatta ja välittämättä. Jouluun liittyvästä hullusta “joulusiivouksesta” luovuin kaksi vuotta sitten. Kevät siivous ei myöskään kuulu enää valikoimaan.

Poikkeustilan piti päättyä. Mies tuli kotiin. Tuli myös uusi tauti. Ja taas odotellaan, ketkä sairastuvat. Ollaan sisällä vuosilta tuntuvia päiviä. Kiristellään hampaita. Itku ei ole kaukana. Tuntuu, että olen ikuisuuden ollut tässä poikkeustilassa. Tahdon ulos. Tahdon konkreettisesti ulos. Tahdon juoksemaan. Tahdon rauhassa, ilman kiirettä olla määrittelemättömän ajan itsekseni. Pienten lasten äidin elämä vaatii joskus sitä. Ei sen vastapoolina ole töihin paluu. Minun kohdallani. Eikä se, etten haluaisi olla lasten kanssa kotona. Etten  “viihtyisi” kotona (en pidä tuosta ilmaisusta - viihdytkö kotona? viihdytkö töissä? - kukapa sitä nyt aina viihtyisi missään työssä). Ei se ole työn tekemisen tarkoitus. Toki on kiva, jos enimmäkseen nauttii työstä, saa jotain tyydytystä, tuntee itsensä tarpeelliseksi. Äidin työssä on tarpeellinen ja tärkeä ihan joka päivä. Välillä tuntuu, että vähän liiankin tärkeä. No niin, minunhan piti nauttia tästä uudesta ihanasta kodista, viipyillä sisustusunelmissa ja nauttia jo aikaan saadusta. Elämä ei aina mene niin. Aina ei ilo raikaa ja onni kukoista, vaikka pitäisi. Tänään on kuitenkin parempi päivä. Aurinko pilkahtelee. Ihan konkreettisestikin.

Ps. Nuutin päiväkin meni…jälleen ensi jouluun…

Joulu ja vuodenvaihde menivät välitilassa. Saimme avaimet taloon marraskuun lopulla ja uuteen kotiin muutimme viikkoa ennen joulua. Hieman oudolta tuntui tuo välitila. Odotuksen tila. Odotti paikoilleen loksahtamista, Odotti arjen alkavan. Välitila on tavallaan turvallinen tila. Ei mennyttä, ei tulevaa. Välissä. Joskus arjen alkaminen on helpotus. Pääsee välitilasta. Kun arki alkaa asiat tuntuvat rullaavan ihan itsestään. Arjen alkaminen tarkoittaa tuttujen päivittäisten rutiinien tapahtumista. (Pitäisi aloittaa arki myös jääkaappiin kurkistelun suhteen.) Sitten on vielä poikkeustila. Se on sitä kun arki on alkanut, mutta samaan aikaan on monta poikkeavaa tapausta. Miehen viikon mittainen työmatka, kaikki tai melkein kaikki lapset sairastaa, auto hajoaa, itsekin tunnet olosi flunssaiseksi, valvot syystä tai toisesta useampana yönä. Mikään ei ota onnistuakseen. Kaikki tippuu käsistä. Se on poikkeustila. Usein sitä velloo näiden tilojen välillä. Silloin tuntuu, kuin eläisi hidastetussa mustavalkofilmissä ja kaikki muu ympärillä pyörii tuplanopeutta. Tai sitten ei.

Talokaupat menivät. Muutto tuli ja meni. Joulu tuli ja meni. Vauhtia piisasi. Nyt sataa puhtaan valkoista lunta. Hassua miten äkkiä sitä alkaa kutsua paikkaa, jossa omat ihmiset ja tavarat liikkuvat, kodiksi. Vielä tulee usein tunne, voiko tämä kaikki olla totta. Katsoin Uuden Vuoden tulitusta ihanasta makuuhuoneestamme ja tunsin syvää rauhaa. Silti kaiken tämän onnen keskellä meinaa tulla suunnaton väsymys. Taulut, peilit ja naulakot odottavat seiniä. Tai laittajaa. Tai inspiraatiota.

Maailma hengittää. Minä odotan. Yksi suurista unelmistani on ihan muutaman askeleen päässä. Pieni kävely puistossa. Valkoinen puutalo odottaa uusia asukkaitaan. Aika hyvästellä kahdeksan hyvää vuotta. Aika päästää valkoiset ja harmaat ajatukset ilmoille.

Tervetuloa Blogit.fi blogiin. Tämä on ensimmäinen artikkelisi. Muokkaa tai tuhoa tämä ja aloita bloggaaminen